Viime yönä
Jatkojen loputtu
Ja muiden lähdettyä
Avasin oven parvekkeelleni ja kohtasin kuoleman
Siellä se istui, polttelemassa.
Hetken tuota hahmoa kammosin
Vierasta kutsumatonta
Mustaan verhoutunutta
Se stumpin maahan paiskasi
Hampaat hymyili
Vaan kasvot yhä hupun sisässä lymyili
Toisella kädellään tuoliin viittasi
Istuin ja sanoin:
“Laske viittasi”.
Tutut kasvot vaikka koskaan niitä nähnyt ole en,
Kasvot vaaleaa marmoria,
Hiukset korpin sulista
Ja silmät kaikkia aikoja vanhemmat
Se puhui
Sanoi olleensa yksin
Kulkeneensa yöstä yöhön
Kantaneensa yli rajan
Pyhät ja pakanat, nuoret ja vanhat
Aina itse jälkeen jääden.
“Ennen minut hyväksyttiin, ei enää.
He vihaavat,
He pelkäävät
Herjaavat ja parjaavat
he kääntävät kasvonsa.
Ja kammoavat kosketustani.”
“Enää vain lapset tarttuvat käteeni,
Tulevat syliini,
Ja heidät minä kannan toiselle puolelle.”
Nyt hän painoi päänsä
Laskosti siipensä
Ja huokauksen päästi
Jonka paino oli
Raskaampi vuosia
Sanonut enää mitään en,
Otin syliini.
Hän painoi päänsä
Kiersi sirot kätensä ympärilleni
Ja jäi siihen
Lailla lapsen
Aina aamuun asti.
Kommentit