Viime yönä

Jatkojen loputtu

Ja muiden lähdettyä

Avasin oven parvekkeelleni ja kohtasin kuoleman

Siellä se istui, polttelemassa.

 

Hetken tuota hahmoa kammosin

Vierasta kutsumatonta

Mustaan verhoutunutta

 

Se stumpin maahan paiskasi

Hampaat hymyili

Vaan kasvot yhä hupun sisässä lymyili

 

Toisella kädellään tuoliin viittasi

Istuin ja sanoin:

“Laske viittasi”.

Tutut kasvot vaikka koskaan niitä nähnyt ole en,

Kasvot vaaleaa marmoria,

Hiukset korpin sulista

Ja silmät kaikkia aikoja vanhemmat

 

Se puhui

Sanoi olleensa yksin

Kulkeneensa yöstä yöhön

Kantaneensa yli rajan

Pyhät ja pakanat, nuoret ja vanhat

Aina itse jälkeen jääden.

 

“Ennen minut hyväksyttiin, ei enää.

He vihaavat,

He pelkäävät

Herjaavat ja parjaavat

he kääntävät kasvonsa.

Ja kammoavat kosketustani.”

 

“Enää vain lapset tarttuvat käteeni,

Tulevat syliini,

Ja heidät minä kannan toiselle puolelle.”

 

Nyt hän painoi päänsä

Laskosti siipensä

Ja huokauksen päästi

Jonka paino oli

Raskaampi vuosia

 

Sanonut enää mitään en,

Otin syliini.

Hän painoi päänsä

Kiersi sirot kätensä ympärilleni

Ja jäi siihen

Lailla lapsen

Aina aamuun asti.